a tiny whisper: This is why we all are here for

Viimesen kuukauden aikana on tapahtunu ihan huippuja juttuja mistä pitää tottakai tännekin laittaa tekstiä!

Eräänä lauantai aamuna auringonnousun aikoihin, Juulin nukkuessa juhlahumua pois, Emma ja skottityttö J lähtivät seikkailulle työkaverin kanssa. Miekkonen oli luvannu siis viedä meidät pajalleen katsomaan, että mitenkä niitä didgeridoo -soittimia oikein tehdään ja päästiin siis itsekin koristelemaan omamme. Didgeridoo on siis Pohjois-Australiassa elävien alkuperäisasukkaiden (Aboriginaalien) puhallinsoitin. Metsästä haetaan puu, joka on yleensä kova eukalyptuspuu, mistä termiitit ovat syöneet puun sisällön. Sen jälkeen se viedään pajalle ja sille tehdään pieni pesu ja vahaus (yksinkertaisesti sanottuna) ja annetaan taiteilijoille, joina me siis päästiin tässä tapauksessa toimimaan. Ei muuta kun puun pätkä toiseen ja lyijykynä toiseen käteen ja taiteilemaan. Vaihtoehtoina oli joko maalaaminen tai sellasella kolvin tapasella laitteella puuhun kuvioiden polttaminen, joista me kumpikin päädyttiin jälkimmäiseen. Päästiin myös tekemään omat bumerangit sekä myöskin Crocodile Dundee -elokuvasta tutut puskapuhelimet! Siinä sellaset puoli päivää meni sitten taiteillessa ja senkin verran hyvä oli palvelu, että saatiin sen malesialaisen työkaverin omatekemät riisiannokset, sekä jälkiruoaks australialaiseen tapaan pekaanipähkinä-toffee -kakkupalat. Ei voinu kyllä valittaa!

Puolen päivän 'raatamisen' jälkeen jätettiin taideteokset pajalle lakkaukseen ja kuivumaan seuraavaan viikkoon ja lähettiin takaisin kotia kohti. Meidän työkaveri oli kuitenkin mukavalla tuulella ja ei mentykään suoraan kotiin, vaan suunnattiinkin parin mutkasen minuutin jälkeen Babinda Boulderseille, mikä on siis sellanen luonnon oma vesiallas missä on monia isoja kivenlohkareita kasoissa (vai miten asian nyt suomenkielellä voi ilmasta..) ja se sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä Cairnsista. Siellä saatiin ihan henkilökohtanen turistikierros ja paarmojen ahdistellessa juostiin Australian helteessä paikasta toiseen. Sieltä suhautettiin vielä Josephine Falls -vesiputouksille, missä sielläkin saatiin tietää miksi ja mitä ja miten. Nehän sijaitsee siis Queenslandin korkeimman vuoren, Mount Bartle Freren juurella, jonka päälle itseasiassa meidän hostellinkin porukkaa on muutaman kerran vaeltanu! Oli kyllä huippu päivä kaiken kaikkiaan, ei voi muuta sanoo ja vitsit että täällä on kyllä ihania ihmisiä, ei tollasta voi muualla koskaan tehdä.

Josephine Fallsin top pool

Josephine Falls

Pari viikkoo sit Lauantaina repästiin ja lähdettiin melkein koko hostellin voimin tunnin ajomatkan päähän Mission beachille. Mikä vaan viikonloppureissuhan ei siis ollu kyseessä, vaan meidän tarkoituksena oli 18 muun kanssa hypätä lentokoneesta. Jep kyllä, hypätä lentokoneesta. Hullua hommaa.

Skydivaajat

Sillon alkuviikosta oli jo ollut puhetta, että kerätään ryhmä ja mennään tekemään se, jotta tälläset heikkohermosetkin uskaltais kun muutkin tekee samaan aikaan. Saatiin sen verran hyvä tarjous siitä, että päätettiin lähtee mukaan. Skydive Mission beachilla on siis Australian korkein ja näkymät parhaimmat Suuren Valliriutan yllä leijaillessa. Seittemän hengen ryhmissä mentiin sit koneeseen, jokanen oman ammattilaisensa kanssa. Pieni kone nousi korkeuksiin ja koneessa ainoo ovi oli sellanen ylös ja alas liukuva muovihomma mistä siis näki läpi kun mentiin vaan korkeemmalle ja vielä korkeemmalle. Loppupeleissä oltiin 14000ft (reilun 4 kilometrin) korkeudessa kunnes eka hyppääjä, meidän tapauksessa Emma, pääsi ohjaajan kanssa avaamaan oven ja kurkkaamaan alas. Sen jälkeen ei muuta kun istumaan koneen reunalle jalat tyhjän päälle ja Juulin katellessa vieressä kun Emma ja ohjaaja vaan katos näkyvistä. Hyppyyn kuulu minuutin vapaapudotus, jonka jälkeen leijailtiin varjon kanssa taivaalla muutama minuutti ja laskeuduttiin hienosti rannalle.

Kukaan ei vaan voi näyttää hyvälle freefallissa :D

Freefall

Oli kyllä ihan huippu ja ainutlaatunen kokemus koko homma, ei sitä sanoin oikein pysty kuvailemaan. Kyllä sen melkein pystyis uudelleenki tekemään, tietty eri maisemissa. Mutta kyllä kaikille ehdottomasti sitä voi suositella, vaikka omistaiskin korkeenpaikankammon, se on nimittäin sen verran korkeella ettei sitä oma kroppa tajuakaan.

Hypyn jälkeen me leiriydyttiin tosiaan reilun 60 ihmisen kanssa rantahiekalle. Tässä tapauksessa siis 30 samanlaista sinistä telttaa vieri vieressä rannalla ja tietty leirinuotio piti olla kanssa! Ilta siinä meni sitten yhtenä suurena perheenä virvokkeita (lue: viiniä) juodessa ja nuotion ympärillä hiekalla istuskellessa ja kuunnellessa musiikkia sekä kiraransoittoo ja laulua. Ja nimenomaan nää asiat on niitä, minkä takia me kaikki ollaan täällä.