This is why we all are here for

Viimesen kuukauden aikana on tapahtunu ihan huippuja juttuja mistä pitää tottakai tännekin laittaa tekstiä!

Eräänä lauantai aamuna auringonnousun aikoihin, Juulin nukkuessa juhlahumua pois, Emma ja skottityttö J lähtivät seikkailulle työkaverin kanssa. Miekkonen oli luvannu siis viedä meidät pajalleen katsomaan, että mitenkä niitä didgeridoo -soittimia oikein tehdään ja päästiin siis itsekin koristelemaan omamme. Didgeridoo on siis Pohjois-Australiassa elävien alkuperäisasukkaiden (Aboriginaalien) puhallinsoitin. Metsästä haetaan puu, joka on yleensä kova eukalyptuspuu, mistä termiitit ovat syöneet puun sisällön. Sen jälkeen se viedään pajalle ja sille tehdään pieni pesu ja vahaus (yksinkertaisesti sanottuna) ja annetaan taiteilijoille, joina me siis päästiin tässä tapauksessa toimimaan. Ei muuta kun puun pätkä toiseen ja lyijykynä toiseen käteen ja taiteilemaan. Vaihtoehtoina oli joko maalaaminen tai sellasella kolvin tapasella laitteella puuhun kuvioiden polttaminen, joista me kumpikin päädyttiin jälkimmäiseen. Päästiin myös tekemään omat bumerangit sekä myöskin Crocodile Dundee -elokuvasta tutut puskapuhelimet! Siinä sellaset puoli päivää meni sitten taiteillessa ja senkin verran hyvä oli palvelu, että saatiin sen malesialaisen työkaverin omatekemät riisiannokset, sekä jälkiruoaks australialaiseen tapaan pekaanipähkinä-toffee -kakkupalat. Ei voinu kyllä valittaa!

Puolen päivän 'raatamisen' jälkeen jätettiin taideteokset pajalle lakkaukseen ja kuivumaan seuraavaan viikkoon ja lähettiin takaisin kotia kohti. Meidän työkaveri oli kuitenkin mukavalla tuulella ja ei mentykään suoraan kotiin, vaan suunnattiinkin parin mutkasen minuutin jälkeen Babinda Boulderseille, mikä on siis sellanen luonnon oma vesiallas missä on monia isoja kivenlohkareita kasoissa (vai miten asian nyt suomenkielellä voi ilmasta..) ja se sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä Cairnsista. Siellä saatiin ihan henkilökohtanen turistikierros ja paarmojen ahdistellessa juostiin Australian helteessä paikasta toiseen. Sieltä suhautettiin vielä Josephine Falls -vesiputouksille, missä sielläkin saatiin tietää miksi ja mitä ja miten. Nehän sijaitsee siis Queenslandin korkeimman vuoren, Mount Bartle Freren juurella, jonka päälle itseasiassa meidän hostellinkin porukkaa on muutaman kerran vaeltanu! Oli kyllä huippu päivä kaiken kaikkiaan, ei voi muuta sanoo ja vitsit että täällä on kyllä ihania ihmisiä, ei tollasta voi muualla koskaan tehdä.

Josephine Fallsin top pool

Josephine Falls

Pari viikkoo sit Lauantaina repästiin ja lähdettiin melkein koko hostellin voimin tunnin ajomatkan päähän Mission beachille. Mikä vaan viikonloppureissuhan ei siis ollu kyseessä, vaan meidän tarkoituksena oli 18 muun kanssa hypätä lentokoneesta. Jep kyllä, hypätä lentokoneesta. Hullua hommaa.

Skydivaajat

Sillon alkuviikosta oli jo ollut puhetta, että kerätään ryhmä ja mennään tekemään se, jotta tälläset heikkohermosetkin uskaltais kun muutkin tekee samaan aikaan. Saatiin sen verran hyvä tarjous siitä, että päätettiin lähtee mukaan. Skydive Mission beachilla on siis Australian korkein ja näkymät parhaimmat Suuren Valliriutan yllä leijaillessa. Seittemän hengen ryhmissä mentiin sit koneeseen, jokanen oman ammattilaisensa kanssa. Pieni kone nousi korkeuksiin ja koneessa ainoo ovi oli sellanen ylös ja alas liukuva muovihomma mistä siis näki läpi kun mentiin vaan korkeemmalle ja vielä korkeemmalle. Loppupeleissä oltiin 14000ft (reilun 4 kilometrin) korkeudessa kunnes eka hyppääjä, meidän tapauksessa Emma, pääsi ohjaajan kanssa avaamaan oven ja kurkkaamaan alas. Sen jälkeen ei muuta kun istumaan koneen reunalle jalat tyhjän päälle ja Juulin katellessa vieressä kun Emma ja ohjaaja vaan katos näkyvistä. Hyppyyn kuulu minuutin vapaapudotus, jonka jälkeen leijailtiin varjon kanssa taivaalla muutama minuutti ja laskeuduttiin hienosti rannalle.

Kukaan ei vaan voi näyttää hyvälle freefallissa :D

Freefall 

Oli kyllä ihan huippu ja ainutlaatunen kokemus koko homma, ei sitä sanoin oikein pysty kuvailemaan. Kyllä sen melkein pystyis uudelleenki tekemään, tietty eri maisemissa. Mutta kyllä kaikille ehdottomasti sitä voi suositella, vaikka omistaiskin korkeenpaikankammon, se on nimittäin sen verran korkeella ettei sitä oma kroppa tajuakaan.

Hypyn jälkeen me leiriydyttiin tosiaan reilun 60 ihmisen kanssa rantahiekalle. Tässä tapauksessa siis 30 samanlaista sinistä telttaa vieri vieressä rannalla ja tietty leirinuotio piti olla kanssa! Ilta siinä meni sitten yhtenä suurena perheenä virvokkeita (lue: viiniä) juodessa ja nuotion ympärillä hiekalla istuskellessa ja kuunnellessa musiikkia sekä kiraransoittoo ja laulua. Ja nimenomaan nää asiat on niitä, minkä takia me kaikki ollaan täällä. 

Teltanpystytystä

Backpackereiden oma romanileiri rannalla

Huonekaverin J:n ottama kuva auringonnoususta Mission Beachilla

Hostellielämää

Sitä on jotenkin tottunu elämään tän kaiken keskellä kun kotonaan, näiden kaikkien ihmisten kanssa. Sitten kun sulta viedään pikkuhiljaa aina yks sieltä ja yks täältä, seuraavana kolmasosa niistä ihmisistä kerralla ja ne korvataan kaikki uusilla, niin kyllä siinä pää väkisinkin menee sekasin eikä oikein jaksa innostua niistä uusista kasvoista enää. Ei tää oo enää sama paikka, kun sillon 12 viikkoo sitten kun me tänne tultiin. Mutta sellasta tää matkalaukkuelämä on. Eikä ehkä jotenkaan haluakaan päästää ihmisiä liian lähelle, kun niistä joutuu kuitenkin luopumaan ennemmin tai myöhemmin. Jokanen, kuka on vähääkään joskus pidempiä aikoja reissannu, niin tietää millasta se on.

Pari viikkoo sitten (vai onkohan siitä jo peräti kuukausi, hups) meidän hostellilla järjestettiin festarit, mikä siis ei ehkä ihan ollu samanlainen kun mitä suomalaisilla tulee mieleen sanasta festarit. Sisäänpääsyä varten piti maksaa 5$, niin sait rannekkeen. Meillä oli kasvomaaleja ja kaikenmoisia glittereitä millä itse kukakin sitten maalaili ittensä täyteen. Festarit alko jo päivällä, joten mikäs sen parempi kun istua auringossa 80 muun ihmisen kanssa kuuntelemassa musiikkia. Jotkut sai myös hyvän idean ja heitteli arviolta pari sataa vesi-ilmapalloo sinne väkijoukon keskelle, mut me onneks säästyttiin niiltä. Myöhemmin pojat alko grillaamaan kaikille backpacker-hampurilaisia, eli pieni pihvi juustolla paahtoleivän välissä ja siellä olis ilmeisesti ollu jonkinmoista makkaraakin tarjolla, mutta ite ei lähetty niitä kokeilemaan kun eihän se täällä ihan siltä HK:n siniseltä maistu. Loppupeleissä se oli kyllä tosi kiva ja onnistunu päivä kaikenkaikkiaan. 

Muutamana viime viikonloppuna on täällä kyllä tosiaan ollu menoo ja meininkiä, kun yhenki viikon aikana arviolta 15 ihmistä lähti, oli itse kunkin läksiäisiä sekä mahtu siihen parit synttäritkin vielä päälle. Täytyy sanoo, että täällä on jotenkin nyt vasta alkanu viihtymään paremmin eikä työtkään tunnu niin pakkopullalta enää, vaikka ne onkin lisääntyny nyt kun kelit on täällä vähän lämmenny ja banaanit kasvaa raivoissaan. Meillä on muutamana viikonloppuna ollu ihan superhauskaa ja ollaan tuotu Suomi kartalle ja näytetty että mihin ne suomalaiset pystyy. Niitä ihmisten reaktioita on ollu hauska seurata, kun joidenkin kanssa, joiden kanssa ollaan oltu täällä jopa kymmenen viikkoo samaan aikaan, ei olla puhuttu kertaakaan ja yhtäkkiä ollaan ihan menossa mukana niin kai siinä jollain voi vähän pasmat mennä sekasin. Jotenkin nyt vasta on oikeestaan tullu sellanen, että ei pelota mennä juttelemaan niille tutuille ihmisille tai ei ylipäänsä pelota niin paljoo puhua sitä englantia niille, kenen äidinkieli se on. Mutta tosiaan täältä on nyt meidän oikeestaan koko porukka lähteny keiden kanssa vietettiin viimenen kuukausi aika tiiviisti ja se jotenkin tuntuu tosi oudolta, kun ei täällä yhtäkkiä ookkaan niitä samoja tuttuja kasvoja enää. Meidän 13 farmityöviikosta on jäljellä enää 4, joka laittaa tosiaan mietityttämään että haluuko sitä ees tutustua uusiin ihmisiin enää. Ajantaju täällä kyllä menee ihan sekasin ja tätäkin kirjoitusta on pitäny sen viimesen kuukauden kirjotella, mutta aina on ollu jotain ja sit se tietty on unohtunu. 

Ranskalainen poskisuudelma parhaalta ranskalaiselta huonekaverilta

Muutama viikko sitten Juulin ollessa raatamassa banaanien parissa, Emma eksy parin muun tytön mukaan käymään rannalla. Tässä lähellä on sellanen ranta, kun Etty Bay, jonne ajaa jotakuinkin vartin verran mutkasta vuoristotietä meidän hostellilta. Se on tosi suosittu paikallisten keskuudessa ja ilmeisesti muutama muukin sen tietää, kylläkin meidän onneks siellä ei ollu kun kaks ihmistä meidän lisäks, mutta eipä mitään yleisöryntäystä voi keskiviikkopäivältä odottaakaan. Täälläpäin Australiaahan ei siis saa uida missään, koska krokotiilit ja stingrayt voi tappaa sut hetkessä, mutta todettiin sen olevan vielä turvallista kun täällä ei oo ihan ydinkesä meneillään (millon niitä stingrayta on eniten), niin päästiinpä ekaa kertaa uimaan tällä mantereella eikä se vesi ollut ees niin kylmää kun olis luullu!

Nythän täällä alkaa olemaan kevät ja kesää kohti kokoajan mennään, päivän lämpötilat on tukahduttavan kuumia jo nyt tämmösille viileeseen tottuneille suomalaisille ja täytyy sanoo että täällä ilmastointi on ihana keksintö! Suunnitelmissa olis olla ennen joulua Sydneyssa, mutta aikaa meillä on 1,5kk ja matkaa sinne on joku varmaan 3000km täältä, joten ehkä me jotain keksitään ennen sitä. Tiiä vaikka oltais rakastuttu bananaaneihin ja jäätäiskin tänne...

Nälkäsille backpackereille 37 pizzaa

Pikkunen opossumi raukkakin eksy banaanien mukaan

Rankan työpäivän jälkeen maistuu yks huurteinen!