One weekend in Finland

Viikonloppu Suomessa meni kivasti kaikesta huolimatta. Näin perhettä, kavereita sekä sukulaisia ja tuntu, etten olis ees ollu poissa niin kauaa kun mitä todellisuudessa olin. Neljä lähes kokonaista päivää oli mun mielestä just sopiva pituus tolle matkalle, ei liian lyhyt eikä liian pitkä siinä mielessä, että olis hankala lähtee takasin. Tässä vähän kuvia vielä siltä reissulta. 

Singaporen lentokentällä on ilmasia jalkahierontalaitteita, teki kieltämättä ihan
hyvää pitkän lennon jälkeen..

Juulikin sai osansa Emman lomamatkasta..

...ja nyt saadaan sitten keitettyä kunnon kahvit!

2 päivää, 1700 kilometriä

Pari viikkoo sitten perjantaina polkastiin meidän V6 käyntiin ja ei muuta kun suunta etelään, kohti uusia pettymyksiä! No ei me nyt oikeesti noin negatiivisia olla, piti vaan jotain keksiä.

Meillä oli tosiaan siis tarkotus olla jo sillon sunnuntaina meidän uudessa, Brisbanen lähellä olevassa kämpässä. Aika hulluahan se on ajella kahteen päivään reilu 1500km ottaen huomioon ettei täällä pimeellä ajeta ollenkaan. Harva ajaa. Tai siis me ei ajeta, koska se on ihan suositeltua välttää sitä täällä. Kuka lie keksiny sellasenkin suosituksen kun jos miettii että Suomessakin on pimeimpään aikaan lähes kokoajan pimeetä, lukuunottamatta tietty sitä muutaman tunnin pientä valoisuutta päivällä, ja kyllähän sielläkin niitä hirviä tielle pomppii ja isompaa tuhoo ne aiheuttaa kun kengurut. Niin siis siitä matkasta.. Jokanen voi ajatella, että mitä tulee kun ajaa 12h putkeen muutamalla pysähdyksellä, parin tunnin huonoilla yöunilla; ei tälläkertaa onneks kun yks melkein kolari (huoltoaseman parkkipaikalla, mikä sekään ei olis ollu meidän vika), yliväsymyksestä johtunut totaalinen sekoaminen, varmaan seitsemän (tarkotuksena pysähtyä) paikan ohi ajaminen ja pientä kinaa. No, mutta tärkeintä on että päästiin perille ja itseasiassa vielä 6h etuajassa! Kyllä vaan ne viimeset kilometrit alko tuntua turvattomalta ajaa, mutta hengissä selvittiin!

Meillä on ihan huippu kämppä! Asutaan siis Ormistonin pienessä lähiössä, mikä on Brisbanesta sellanen 25km Amerikkaan päin eli ihan rannalla ollaan! Asutaan omakotitalon päädyssä omassa pienessä kaksiossa ja mitäpä muuta olis voinu toivoo kun banaanipuita takapihalle. Jep, meidän takapihalla kasvaa banaanipuita.. Meidän vuokranantajina toimii suomalaiset P ja V, ketkä on asunu täällä jo yli 30 vuotta, joten saatiin myös paikalliset oppaat samaan sopimukseen! Saatiin käyttöön niiden rajaton langaton nettiyhteys sekä mikä parasta - SUOMALAISET TV KANAVAT (lue: salkkarit)!!! Ja nyt kaikki varmaan jo tietääkin miksei olla ehitty yhtään kertoo kuulumisia täällä.. Saadaan myös käyttää niiden uima-allasta sekä grilliä ja kerran viikossa on sauna lämmin, ei siis olis voinu parempaan paikkaan itteensä löytää! Meillä on myös kaverina P:n ja V:n 2-vuotias hauveli, joten tylsää ei oo.

Alotettiin meidän ensimmäinen viikko täällä aamulenkeillä meidän vuokraisäntien kanssa, niin päästiin näkemään vähän ympäristöö. Pieni paikkahan tää on, paljon pieniä puistoja, rantoja, kivoja pikku kahviloita ja onhan tossa toi Brisbanen suurkaupunkikin ihan kulman takana. Mitään sen erikoisempaa nähtäväähän täällä ei oo, mutta me tultiinkin tänne elämään sitä niin sanottua normaalia elämää ja jos oikeen kovasti yrittää niin toivottavasti jotain töitäkin löytyis. Ei auta siis kun odotella josko joku tulis ovelta hakemaan hehheh...

Tästä läheltä löytyy suomalainen lepokoti, jonka kahvilasta käytiin hamstraamassa herkkuja mukaan

Päätöksiä

Ajattelin kertoo tähän väliin vähän mun omista kokemuksista.

Jokainen meistä elämässään kohtaa sellasia tilanteita, millonka pitää oikeesti pysähtyä miettimään mikä itelle on parasta ja mitä ylipäätään pitäis tehdä. Yleensä asiat liittyy jollain tavalla perheeseen tai läheisiin ja ei välttämättä niinkään iloisiin sellasiin. Jotkut selviää vähemmillä murheilla ja toisille niitä voi tulla moninkertasesti. Se on yks asia mitä kannattaa miettiä jo etukäteen ennen reissuun lähtöä, että mitä jos jotain tapahtuu, sillä aina on olemassa sekin mahdollisuus. Me mietittiin.

Tunteet on heitelly laidasta laitaan koko viimesen viikon ajan ja en oikein tienny mitenkä päin sitä pitäis olla, innoissaan vai ei.

Tän postauksen kirjotushetkellä olin lentokoneessa matkalla Singaporeen ja Juuli oli meidän kotona Brisbanessa. Miksi? Olin lentämässä viikonlopuks Suomeen, mun vaarin hautajaisiin. Ajattelin silloin jo ennen matkalle lähtöä, että jos jotain käy, niin en halua mennä Suomeen. Helppohan se etukäteen on noin sanoo. Se on hankala valinta sen jälkeen, kun jotain oikeesti tapahtuu. Ihmisestä tietty riippuen ja myös siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja monta muuta miljoonaa asiaa. Mun kohdalla tää oli oikeestaan vois sanoo että odotettavissa jossain vaiheessa ja tiedostin että näin voi käydä mun matkan aikana. Silti siinä kohtaa kun se tieto tulee, niin pahallehan se aina tuntuu. Varsinkin kun oot paikassa, missä et pääse ihmisiä pakoon sinne omaan rauhaan asioita miettimään, mitä ainakin ite tollasissa tilanteissa kaipaan. Moni sanois, ettei tässä oo mitään järkee, lähtee nyt Suomeen pitkän lennon päähän vaan muutamaks päiväks Ausseista ja sitten takasin. Ei siinä mustakaan oo kauheesti järkee, mut se on mulle tärkeetä, niin että mä pystyn käsittelemään sen asian. Heti seuraavana päivänä selvitin mitä mun matkavakuutus kattaa ja tässä tapauksessa mulle sanottiin, että mä saan lentojen korvaukset sieltä. Mun piti valita, että lähenkö vai jäänkö. Pitkien matkojen lentäminen ei oo koskaan ollu mulle tuskaa, joten sen ja kaiken muun mietinnän jälkeen mä päätin lähtee. Ei tuntunu kyllä yhtään siltä, että olisin ollu menossa Suomeen, näkemään perhettä 7 kuukauden matkustamisen jälkeen ja kaikkee muuta, mutta toisaalta se ei tuntunu yhtään oudolta. En oikein tienny mitä siitä kaikesta olis pitäny ajatella, olisko pitäny olla surullinen, kiitollinen, helpottunut, peloissaan vai mitenkäpäin? Sitä ei varmaan kukaan koskaan tiedä. Näistä asioista ei tuu ite juuri ollenkaan puhuttua, mutta mun mielestä tää on yks asia mikä kuuluu mun ja meidän reissuun ja jollakin jopa voi olla sama tilanne ehkä nyt tai joskus tulevaisuudessa. No, tiedättepä ainakin mitä mä tein ja en kyllä kadu mun päätöstä lähtee. Kyllä mä oon kuitenkin menossa takasin sinne Ausseihin ja mulla on siellä vielä aikaa vaikka kuinka paljon olla ja tehdä töitä. Eniten kummallista tässä koko hommassa on se, että mä näin tästä noin kuukausi takaperin kaks tai kolme unta, missä eri tavalla mutta kummiskin, mä matkustin Suomeen viikonlopuks, koska jotain oli tapahtunu.

Nyt mä oon täällä, kylmässä omassa kotimaassa perheen kanssa ja täytyy sanoo että oon kaikista asioista huolimatta onnellinen.

-Emma

Farmityöt DONE!

Hellurei ja terveisiä täältä etelän lämmöstä!

Oltiin kerrankin ajoissa liikenteessä ja saatiin jopa jotain asioita hoidettua hostellilta käsin. Meidän pakolliset 13 viikkoo farmitöissä tuli tiensä päähän ja me ollaan nyt niinsanotusti outisfail eli pois Innisfailista. Hullua. Se oli meille kun koti viimeset neljä kuukautta, vai kauanko sitä nyt siellä tuli oltua. Elettiin siellä vähän niinkun omassa kuplassa ja ehkä vähän pelottikin lähtee taas uuteen paikkaan ja kohti uusia seikkailuita. Siellä elämä oli jotenkin niin helppoo; sulle hommattiin työpaikka, sait kyydin töihin ja takasin, sut vietiin kaupan ovelle ja haettiin siitä tunnin päästä, keittiö siivottiin joka aamu ettei ite tarvis ja huonekkin siivottiin sekä lakanat vaihdettiin kahen viikon välein. Suurin ongelma oli se, kun piti miettiä mitä ruokaa sitä tekis ja suurin vaiva oli tehdä se ruoka ja kävellä sinne keittiöön, minne oli meidän huoneesta ehkä 10 sekunnin kävelymatka. Pelottavaa tottua tommoseen, mutta niin se vaan on. Nyt täytyy siis ryhdistäytyä ja tottua taas tekemään ite kaikki tai siis kaikki ne normaalit asiat mitkä kuuluukin, heh.

Ostettiin auto. Todettiin, että sillä on helpoin kulkee paikasta toiseen kun täällä toi julkinen liikenne on niin kallista eikä se apostolikaan vie pitkälle, ainakaan oman eliniän aikana. Löydettiin hyvään hintaan tosi hyväkuntonen ja -näkönen auto ihan itse Innisfailista. Toivotaan että se toimii ja kaikki menee hyvin, eli nyt sormet ristiin! Oli aikamoinen homma kaikissa paperitöissä, vähän kun olis yritystä Suomessa perustanu.. On tää aikamoinen maa ja nimenomaan osavaltio. Queenslandin osavaltiossa kun on eniten kaikkia lakeja ja sääntöjä koko Austaliassa. Jos joku haluaa jotain siitä paperihelvetistä tietää lisää niin ottakee yhteyttä!

Saatiin myös vuokra-asunto. Juulin perhetuttujen tuttuja asuu Brisbanen lähellä ja ne vuokraa asuntoa aina kun tuttuja tai tutun tuttuja tulee käymään. Onneks se sattu olemaan vapaana, niin me päästiin hetkeks muihin maisemiin ja tärkeintä: omaan asuntoon! Kokkailla saa vaikka alasti tai kattoo telkkaria bokserit jalassa röyhtäillen tai mitä ikinä tykkääkään tehä, eikä kukaan oo valittamassa! Luksusta!

Mitäs muuta.... Käytiin pari viikonloppua takaperin Josephine Falls -vesiputouksella kivalla sunnuntaisella päiväretkellä meidän huoneen J:n ja parin muun tytön kanssa. Lainattiin meidän naapurihuoneen pojalta autoo (mikä meidän itseasiassa aluks piti ostaakin mutta siitä ei sen enempää) ja ajeltiin puolisen tuntia putouksille. Vesi oli pirun kylmää, tuli itseasiassa vähän suomalaisen alkukesän ensimmäinen järvipulahdus mieleen siinä kun sinne veteen yritti ittensä saada. Itseasiassa Juulihan päätti mennä helpointa kautta liukastumalla kiveltä suoraan sinne kivasti mahalaskulla sillälailla. Siinä pääs kyllä parkour taidot valloilleen ja meistä tuli kun 6-vuotiaita pikkutyttöjä nintendo pelissä, kun hypittiin kiveltä toiselle ja koitettiin päästä vesiputouksen yläosastolle (kun siis siinä periaatteessa oli vähän niinkun kolme vesiputousta), vähän kun Crash Bandicootissa konsanaan. Päästiin aika huipulle jo ja meidän skottikaveri J halus mennä vesiputouksen päälle ja meidän piti ottaa kuva, kun yhtäkkiä Juuli huutaa että "OTA KUVA, OTA KUVA ÄKKIÄ!" kun J laski keskimmäistä jyrkkää ja kivistä vesiputousta alas. Sehän ei siis ollu ollenkaan tarkotuksellista, vaikka niin aluks luultiinkin, vaan se oli vahingossa liukastunu sen vesiputouksen päällä ja joutu virran vietäväks. Onneks kuitenkin vähillä vahingoilla selvis ja jälkeenpäin siitä saatiinkin aika hyvät naurut hostellilla.

Viikko sitten perjantaina meillä oli hostellilla Halloween kemut, jotka meidän hostellin omistaja John oli järkänny. Oli tosi kiva, kun kaikki oli kerrankin taas panostanu kunnolla asuihin! Meillä oli boolia, beerbongia, kurpitsan kaiverrusta, hyvää musiikkia ja myöhemmin illalla trick or treat -tehtäviä. Oli kyllä onnistunu ilta ja kiva oli kun saatiin kaikki taas samaan paikkaan yhtenä isona perheenä!

Tässä vielä random otoksia hostellilta:

onnellinen? banaanityöläinen

perus meininkiä hostellin keittiöllä

pannari aamupalaa omnom